Pakeneva joki

Niinä päivinä, jotka pystyn nyt vielä pitkänkin ajan päästä palauttamaan mieleeni, ajattelin täydellistä rikosta. Rikosta joka tapahtuisi romaanin ensimmäisillä sivuilla, mieluimmin lukitussa huoneessa, niin että salapoliisin ja lukijan pitäisi pistää kaikkensa likoon saadakseen selville rikollisen, jonka taas piti olla sellainen jota kukaan ei epäilisi, mutta joka paljastuttuaan pakottaisi lukijan sanomaan kuinka en aikaisemmin tullut tuota ajatelleeksi. Rikosta joka kykenisi kannattelemaan koko tarinan juonta ja jonka ympärillä vilisisi johtolankoja ja yksityiskohtia; kaiken piti peilautua kertomukseen, jokaisen yksityiskohdan piti sisältää useita merkityksiä: miksi ruokasalin seinäkello pysähtyi illalla kello yksitoista viisikymmentäkolme, mitä se punainen solmio teki ruumiin vieressä lattialla, miksei Hércules haukkunut tuona pahaenteisenä, myrskyisenä yönä, sillä eihän Hércules muuta osannutkaan kuin haukkua myrskyisinä öinä. Täydellistä rikosta vain viimeiseen lukuun asti, sillä viimein paljastuu, meil-le kaikille paljastuu, ettei mikään rikos ole täydellinen. Muussa tapauksessa romaania ei olisi, ratkaisut löytyvät erehdyksen ja yrityksen kautta, johtolankojen tehtävä on selkeytyä kirjan kokonaisrakenteen myötä, kysymykseen tapahtuman vaikuttimista täytyy saada vastaus, ratkaisemattomat kuolemat on karkotettu tähän meidän kaikkien asuttamaan kömpelöön, katoavaan maailmaan.

© Edmundo PAZ SOLDÁN
Gummerus 2000